Kurkistus menneeseen vuosisataan: 1920-1929

---

Ajanjakson merkittäviä naisia Suomessa ja ulkomailla:

Gabrielle ”Coco” Chanel – muotisuunnittelija ja naisyrittäjyyden uranuurtaja
Zelda Fitzgerald – kirjailija, jonka mukaan on nimetty The Legend of Zelda -pelin prinsessahahmo
Miina Sillanpää – Suomen ensimmäinen naisministeri ja pitkäaikaisin naiskansanedustaja
Clara Bow – mykkäelokuvatähti, 1920-luvun kauneusihanteen ilmentymä, muoti-ikoni
Helle Kannila – suomalaisen kirjastolaitoksen merkittävä kehittäjä
Norma Talmadge – yhdysvaltalainen mykkäelokuvanäyttelijä

1920-luku, iloinen 20-luku, jazz-aika, nousukausi, huikentelevaisuuden aikakausi, mykkäelokuvien kultainen vuosikymmen. 1920-luvulla on monta nimitystä, kaikki niistä enemmän tai vähemmän riemukkaita. 1920-luku olikin hyvin poikkeuksellinen vuosikymmen, sillä sen aikana tapahtui monia merkittäviä muutoksia erityisesti naisten elämässä.

1920-luvulle tultaessa ensimmäinen moderni sota, raakuudessaan ja uhriluvuissaan poikkeuksellinen ensimmäinen maailmansota, sota, joka oli kovalla kädellään koskettanut sotilaiden lisäksi myös siviilejä, oli loppunut ja sodasta selvinneet kaipasivat piristystä, iloisuutta ja uutta tekemistä. Vaikka sota oli kestänyt pitkään ja ollut raaka ja julma, eivät sen seuraukset olleet pelkästään huonot ja surulliset, sillä sodan ansiosta naiset olivat päässeet pois kodeista pyörittämään yhteiskunnan rattaita miesten palvellessa rintamalla. Kun naiset kerran olivat päässeet maistamaan vapautta, ei heitä enää saatu pysymään kotona, vaan he halusivat pitää kiinni uudesta asemastaan – moderni nainen oli syntynyt.

Jos tähän asti naiset olivat voineet vaikkapa 1700-luvulla näyttäytyä rinnat paljaina, mutta eivät milloinkaan esitelleet jalkojaan, oli 1920-luku suuren murroksen aikaa, kun ensimmäistä kertaa pitkät helmat lyhenivät ja paljastivat vuosisatoja piilossa olleet nilkat ja sääret. Samaten pitkään muodissa ollut korsetti jäi pois, kun uusi, moderni nainen liihotti ulkona omissa töissään ja menoissaan, eikä hänellä ollut aikaa tai halua pukea päälleen ahdistavaa ja liikkumista rajoittavaa kureliiviä. Korsetin muodikkuuden hiipuminen ei silti tarkoittanut, että naisvartalo olisi saanut rauhassa olla sellainen kuin oli, nimittäin 1920-luvun nainen oli hoikkaakin hoikempi – ruumiinrakenteeltaan suorastaan poikamainen. Niin ikään pukineet kevenivät ja valmismuoti toi pikkuhiljaa tyylikkäät asukokonaisuudet yhä useamman saataville, vyötärölinja laskeutui 20-luvulla lantion tienoolle.

Helmojen ohella lyhenivät myös hiukset, kun 1920-luvun moderni nainen luopui pitkistä kutreistaan ja leikkautti itselleen helpon ja huolettoman, ryhdikkään polkkatukan. Polkkatukka on kenties ikonisin 1920-luvulta periytyvä tyyli, joka on edelleen voimissaan. Polkkatukan nosti uudelleen muotiin 1960-luvulla englantilainen kampaaja, Vidal Sassoon, joka kehitti hiusten niin kutsutun tylppäleikkaustekniikan. Kuten tähänkin asti, myös 1920-luvulla naineet naiset eivät näyttäytyneet kotinsa ulkopuolella paljain päin, mutta vuosisadan alun jättimäisten hattujen asemasta muodikas rouva laittoi nyt päähänsä patamallisen hatun, joka myötäili tiukasti pään muotoa ja joka painettiin niin syvälle päähän, että sen alta oli jopa vaikeaa nähdä eteensä. Kuten aina tähän asti ja myös sen jälkeen, meni muodikkuus kuitenkin mukavuuden ja järkevyyden edelle.

Iloinen kaupunki

Suomessa ja Helsingissä 1920-luku oli niin ikään riemukasta ja iloista aikaa, jota leimasivat nousukausi, kieltolaki ja tietynlainen dekadenssi. Vastikään itsenäistynyt ja sisällissodasta selvinnyt maa asukkaineen kaipasi piristystä, jälleenrakennusta ja uusia tuulia. Koska vuosina 1919-1932 voimassa ollut kieltolaki piti ravintolat kuivina, juhlivat helsinkiläiset jonkin verran salakapakoissa, mutta enemmän kuitenkin yksityiskodeissa, joissa juhlat jatkuivat niin kauan kuin viina ja bilekansan virta riittivät.

1920-luvulta alkaen Suomi ja Helsinki alkoivat pikkuhiljaa avautua muulle maailmalle ja muu maailma vyöryi vastavuoroisesti meille. Nousukauden ansiosta työtä riitti, joten maalta muutti valtavia määriä ihmisiä kaupunkiin sen perässä. Niin oli tietenkin tehty jo vuosisatoja, mutta 1920-luvulla muuttoliike kiihtyi. Vaikka työ lastenhoitajana, kotiopettajattarena tai kotiapulaisena ei taannut leveää leipää tai ollut helppoa ja kevyttä, minkä lisäksi asuminen oli yleensä todella ahdasta ja nykyisillä standardeilla mitattuna jopa alkeellista, oli uusi elämä kaupungissa kuitenkin helpompaa kevyempää kuin entinen elämä maalla. Maaseudulla työ oli fyysisesti raskasta, ilman lomia tai vapaapäiviä, ja elämä muutenkin kuormittavaa, eikä leivän loppuessa ruokaa yksinkertaisesti vain ollut. Yksityiskodeissa tehtävän palkkatyön lisäksi työtä oli laajalti tarjolla tehtaissa, tavarataloissa, myymälöissä, virastoissa ja konttoreissa. Vaikka naisten ensisijainen tavoite edelleen oli löytää itselleen aviomies, paranivat heidän mahdollisuutensa kuitenkin myös itsenäiseen ja riippumattomaan elämään aiempaa laajempien työllisyys- ja opiskelunäkymien ansiosta.

Kun työpaikkojen ja työikäisen väestön määrä kaupungeissa lisääntyi, alettiin 1920-luvulla nopeasti parantaa työväen asemaa. Erilaisten hökkeleiden täyttämiin kaupunginosiin, kuten Kallioon, Vallilaan ja Punavuoreen nousi työväestölle tarkoitettuja kivitaloja, joissa oli paljon pieniä asuntoja uusien kaupunkilaisten tarpeisiin. Samaten esimerkiksi Puu-Käpylä on rakennettu sekin 1920-luvulla. Toisen mullistuksen erityisesti Kallio ja sillä kertaa myös Hermannin kaupunginosa kokivat 1950-luvulla, mistä kerron enemmän kyseistä vuosikymmentä käsittelevässä artikkelissani.

Toisin kuin nykyään, monissa taloissa ei tuohon aikaan ollut huoneistokohtaisia WC-tiloja, vaan käymälä jaettiin koko kerroksen tai joskus jopa koko rapun kanssa. Käytännölliset asukkaat käyttivätkin yöaikaan pottaa, joka sitten aamun tullen tyhjennettiin yhteiseen vessaan. Itse asiassa Helsingissä on ainakin yksi kivitalo, johon saatiin huoneistokohtaiset WC- ja kylpyhuonetilat vasta vuonna 2019, kun kyseiseen taloyhtiöön tehtiin laaja peruskorjaus. Sanoisin, että juuri tämä kyseinen kerrostalo oli viimeinen mohikaani oman aikansa, vanhan ja alkuperäisen, sen kuuluisan kalliolaisuuden ja ”Kallion hengen” rintamalla. Se oli myös viimeisiä taloyhtiöitä, joissa vanhoilla kalliolaisilla oli varaa asua, nykyäänhän Kallion hintoihin ei tahdo venyä edes keskiluokka, ja tämä muutos on tapahtunut todella nopeasti, alle vuosikymmenessä. Kallion ja Vallilan monia taloyhtiöitä remontoitiin ja korjattiin paljon 1980-luvulta alkaen, jolloin suurimpaan osaan niistä tehtiin kunnon WC- ja suihkutilat huoneistoihin ja muun muassa keittiöitä nykyaikaistettiin.

Jos haluan tutustua helsinkiläisen työväestön elämään 1900-luvun alusta 1980-luvulle, suositan käymään Työväenasuntomuseossa osoitteessa Kirstinkuja 4. Työväenasuntomuseo on Helsingin kaupunginmuseon kohde, ja sinne on aina vapaa pääsy. Työväenasuntomuseo on vuonna 2019 auki 4.5.-29.9. keskiviikosta sunnuntaihin klo 11-17. Museossa oleva näyttely on todella silmiä avaava ja mielenkiintoinen: sen näkeminen, miten vähällä ihmiset tulivat toimeen menneinä vuosikymmeninä, on todella pysäyttävä kokemus. Näissä asunnoissa ei todella juuri ole konmaritettavaa nykyajan minimalisteille. Museossa liikutaan oppaan johdolla, mikä antaa mielestäni hyvän lisäsäväyksen kierrokselle, sillä oppaat tuntevat Helsingin työväen historiaa todella laajasti ja osaavat kertoa erittäin yksityiskohtaisia tietoja heidän elämästään. Kierroksen aikana käydään muun muassa taloyhtiön kellaritiloissa ja kerrotaan, miksi tuo taloyhtiö ei ole koskaan palanut maan tasalle.

Toinen mielenkiintoinen tämän blogiartikkelin aiheeseen liittyvä museo, jossa kannattaa käydä, jos aihepiiri kiinnostaa enemmänkin, on niin ikään Helsingin kaupunginmuseon alaisuudessa oleva Hakasalmen huvila osoitteessa Mannerheimintie 13b. Hakasalmen huvilaan on yleensä vapaa pääsy, mutta 1920-luvusta kertovaan Suruton kaupunki -näyttelyyn pääsylippu maksaa ilman alennusoikeutta 12 €. Vapaan pääsyn takaavat alle 18 vuoden ikä tai Museokortti. Suruton kaupunki -näyttely on esillä 1.9.2019 asti ja Hakasalmen huvila on auki tiistaisin klo 11-19 ja keskiviikosta sunnuntaihin klo 11-17.

Elokuvista mallia

Railakkaiden kotibileiden ohella Suomeen ja Helsinkiin toivat 1920-luvulta alkaen nuorisokulttuuria gramofoni äänilevyineen, radio ja elokuvat. Äänen lisääminen elokuviin ei vielä 20-luvulla onnistunut, mutta vuosikymmen oli kiistatta mykkäelokuvien aikaa. Koska filmit olivat vielä mustavalkoisia, eikä näyttelijöiden ääntä elokuvaraidalla kuulunut, tarvitsivat he selkeän ja näyttävän ehostuksen korostamaan kasvojen ilmeitä ja eleitä tuodakseen ilmi kulloisenkin hahmonsa ajatuksia ja tunnetiloja. Mustavalkoisissa elävissä kuvissa tarvittiin todella dramaattista meikkiä, koska mustavalkoinen kuva ei toista kuin kaikkein voimakkaimpia kontrasteja – mustaa ja valkoista. Vähänkin tummemmat sävyt näyttävät erityisesti vanhanaikaisella mustavalkofilmillä mustilta ja vaaleat eivät näy lainkaan tai näyttävät valkoisilta, korkeintaan vaalean harmailta.

Kuten yhä edelleen, näyttivät elokuvat ja näyttelijättäret suuntaviivat muodin maailmassa jo 1920-luvulla, jolloin massamuodin ansiosta tyylikkäät, ajanmukaiset vaatteet ja tavaratalosta ostettava kosmetiikka alkoivat olla yhä laajemmin ihmisten saatavilla. Tekstiileiden, asusteiden ja kosmetiikan saatavuuteen vaikuttivat luonnollisesti myös paljon naisten vapautunut asema ja se, että heillä työelämään päästyään oli lopultakin käytössään omaa rahaa, mikä mahdollisti aviomiehestä itsenäisemmän elämän, vaikka pääsääntöisesti aviomies olikin edelleen vaimonsa holhoaja.

1920-luvulla ei tunnettu lämpörullia, joten sormikiharoita suosittiin kampauspohjan luomisessa. Sormikiharat käännetään kampausnesteellä kostutettuihin hiuksiin nimensä mukaisesti sormien ympärille ja kiinnitetään paikoilleen siihen tarkoitukseen erityisesti valmistetulla kiharapuristimella. Kiharaosiot käänneltiin joka riville eri suuntaan, jotta aukikampauksella saataisiin aikaan kaunis lainekuvio. Toinen tapa luoda hiuksiin laineet 1920-luvulla olivat niin sanotut painetut vesilaineet, joissa lainekuvio luodaan vedestä ja kampausnesteestä litimärkiin hiuksiin kammalla painamalla. Nykyajan kätevä kääntäjä käyttää erityistä laineklipsiä, jolla laineen harjan saa muotoonsa ilman sen kummempia kammankäyttötaitoja.

Sormikiharat käännettiin hiuksiin illalla pesun jälkeen, koko komeuden päälle kietaistiin hiusverkko ja sitten mentiin nukkumaan. Aamulla kutrit olivat kuivuneet kiharoille, jotka aukikammattiin ja aseteltiin halutun laisille laineille tai kiharoille. 1920-luvulla ei peseydytty ollenkaan niin usein kuin nykyään, varsinkaan hiuksia ei pesty kovin tiheään, sillä juokseva, sisälle asti tuleva vesi oli tuohon aikaan harvinaisuus rikkaidenkin asunnoissa. Oikeastaan juokseva vesi alkoi Suomen olosuhteissa yleistyä vasta jatkosodan jälkeen, ja tiedänpä erään helsinkiläisen puutaloyhtiön, johon vedettiin vesi sisälle vasta 2010-luvulla. Jokapäiväinen suihku oli siis ylellisyyttä, josta suurin osa suomalaisista saattoi melkein sata vuotta sitten vain haaveilla, jos edes osasivat sellaisesta unelmoida. 1920-luvun ihmiset olivat kautta linjan niin köyhiä, ettei monilla ollut varaa edes asua omassa asunnossaan yksin tai ydinperheen kesken, vaan jokainen ylimääräinen neliömetri alivuokrattiin sukulaisille tai muille työläisille.

Kuinka tehdä 1920-luvun meikki ja kampaus

Tässä blogiartikkelisarjassa minun ei ole tarkoitus luoda kyseisetä vuosikymmenestä vaikutteita saanutta tyyliä hiuksiini ja kasvoilleni, vaan haluan nimenomaan luoda mahdollisimman autenttisen ja ajanmukaisen meikin ja kampauksen. Moni ajattelee, että 1920-luku tarkoittaa isoa hiuskoristetta tai pantaa ja tummahkoa silmämeikkiä. 20-luvun tyyli oli kuitenkin paljon muutakin. 1920-luvun moderni nainen käytti paljon aikaa itsensä kampaamiseen ja ehostamiseen, sillä hänelle oli tärkeää näyttää muodikkaalta. Niin ikään 1920-luvulla ihmisillä oli enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan tätä ennen, ja koska Coco Chanel teki tuona vuosikymmenenä rusketuksesta muodikasta päivetyttyään lomamatkallaan, alkoivat kaikki muutkin muotitietoiset viettää aikaa ulkona ja auringossa. Auringon vaaroista ei tuolloin vielä tiedetty.

Siinä, missä aina tähän asti rahvas oli ollut ruskettunut raadettuaan pellolla ja ulkotöissä päivät pitkät, oli yläluokka ihaillut kalpeaa hipiää – mitä valkeampi sitä parempi. 1920-luvulla kaikki muuttui, kun kaupungistumisen myötä rahvas alkoi raataa peltojen sijaan tehtaissa muuttuen kalvakaksi. Yhtäkkiä päivetys kertoikin joutilaisuudesta, joten sitä alettiin tavoitella. Samaten urheilusta ja liikunnosta tuli yhä enemmän myös rahvaan, keksiluokan ja naisten harrastus. Aikaisemmin esimerkiksi tennistä olivat pelanneet lähinnä yläluokkaiset miehet, mutta 1920-luvulta alkaen naisetkin alkoivat liikkua ja urheilla yhä enemmän, jopa naisten urheiluvaatemallistoja valmistettiin.

Koska mallia meikkiin ja kampauksiin otettiin elokuvista, oli 1920-luvun ehostus todella tumma ja voimakas. Ajan muotiin kuului myös tietynlainen surumieliseltä ja alakuloiselta näyttäminen, mitä korostettiin luomivärin muodolla, nyppimällä kulmakarvat ohuiksi ja piirtämällä ne loppupäästään liioitellun alas ja pitkälle. Huulet ja amorinkaari olivat 1920-luvun meikissä tärkeässä roolissa ja ajan meikkimuodissa käytettiinkin tummaa huulipunaa, amorinkaari rajattiin näyttävästi vähän huulten luonnollisen rajan yli. Polkkatukka oli kaikista muodikkain hiusmalli, mutta koska monet isät ja aviomiehet kielsivät ehdottomasti tyttäriään ja puolisojaan leikkauttamasta pitkiä hiuksiaan, keksivät naiset piilottaa kutrinsa niskaan ja kammata hiuksensa näyttämään polkkamittaisilta. Kaikenlaiset pannat ja massiiviset hiuskoristeet olivat muotia, sillä niistä sai upeaa näyttävyyttä kauniisti leikattuun polkkaan.

1920-luvun meikkipohja ei ollut tunnettu läpikuultavuudestaan tai hoitavuudestaan, vaan meikkivoide oli paksua pakkelia ja sitä käytettiin runsaasti. Samaten puuteri oli 1920-luvulla kovassa huudossa, vaikkei ihan yhtä muodikasta kuin 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Koska nykyään muodissa ovat tummat ja tuuheat kulmat, voit 1920-lukua kasvoillesi mallaillessasi piilottaa omat kulmakarvasi esimerkiksi vesiliukoisen liimapuikon, meikkivoiteen ja puuterin avulla. Tähän löytyy todella paljon ohjeita YouTubesta, joten en kuvannut kulmakarvojen peittämistä. Toinen vaihtoehto on käyttää vaikkapa Punanaamiosta löytyvää, tarkoitusta varten valmistettua vahaa, mutta vesiliukoisella liimallakin pääsee jo pitkälle. Älä säikähdä peilistä katsovaa saksikäsiedwardia, moni näyttää ilman kulmakarvoja todella oudolta. Asia korjautuu kuitenkin, kun meikki etenee.

Aloita silmämeikki silmän sisänurkalta läheltä nenää. Minä rypistin kulmakarvojani kohti toisiaan, mikä helpotti hahmottamaan varjostuksen haluttua muotoa. Tätä varjostusta kannattaa työstää sitä pikkuhiljaa tummentaen, jotta saat häivytyksestä utuisen. Niin ikään varjostuksen muoto on tärkeää hahmottaa, sillä se on hyvin erilainen kuin nykyään kauniina pidetty silmän varjostaminen. Silmän muotoa on tarkoitus vetää ulkonurkista alaspäin ja tehdä silmistä niin surullisen ja alakuloisen näköiset kuin suinkin. Minun silmäni ovat jo valmiiksi ulkonurkistaan alaspäin, joten tämän varjostuksen tekeminen oli minulle verrattain helppoa. Aloita alaluomen varjostus ulkonurkasta saadaksesi sinne eniten väriä ja vetääksesi silmän muotoa vielä enemmän alaspäin.

Piirrä kulmakarvat mustalla meikkikynällä. Minä piirsin kulmakarvat jonkun verran omieni yläpuolelle. Kulmakarvojen tulisi olla aika kaarevat ja jatkua kunnolla ohimoiden puolelle asti luomivärivarjostuksen muotoa seuraillen. Rajaa silmät sekä ulko- että sisäluomelta reilulla mustalla kajalilla. Poskipuna saa olla aika viileän sävyistä, minulla on tässä käytössäni MAC:in Fever, joka on todella pigmenttinen, vähän purppura sävy ja myös ensimmäinen ostamani MAC-tuote. Sen ikää en tosin kehtaa kertoa. Poskipuna laitetaan posken keskelle, mistä sitä häivytellään vähän molempiin suuntiin, poskipunaa saa laittaa reippaasti. Huulipuna voi myös olla tummaa, 1920-luvun sävy taittoi kirsikkaiseen. Muista rajata amorinkaari syväksi ja pyöristää sitä molemmin puolin korostaaksesi huultesi sensuelleinta kohtaa.

Poista pinnit ja kiharapuristimet ja aukikampaa sormikiharat joko aukikampausharjalla tai luonnonharjasharjalla. Jos sinulla on pitkät hiukset, piilota hiustesi pituus niskaan kääntämällä latvat luupille, jonka kiinnität pinneillä. Käännä sivuhiukset taakse siten, että latvat kulkevat niskassa ristiin ja piilota loput luupin alle parin hiuspinnin avulla. Laita otsallesi ripa tai panta tai koristele kampauksesi toinen sivu näyttävällä sulalla tai muulla hiuskoristeella. Tästä kampauksesta emme muistaneet kuvaajan kanssa ottaa kuvia tekovaiheessa, emmekä takaa, mutta tällaisen tyylin tekeminen ei todella ole vaikeaa. Voin vaikka tehdä seuraavaan kampausopetusartikkeliini ohjeen vähän vastaavanlaiseen kampaukseen, jos tällainen 1920-luvun hiustyyli kiinnostaa enemmänkin.

Olet valmis. Jos olet menossa juhliin, laita päällesi midimittainen hapsumekko ja jalkaasi maltilliset korkokengät, joilla jaksat tanssia lindy hopia tai boogie woogieta aamuun asti. Älä unohda juoda sampanjaa matalasta sampanjalasista.

1900-luvun kahta ensimmäistä vuosikymmentä käsittelevän blogiartikkelini voit lukea täältä.

1920-luku on nyt todella muodikasta. Mitä ajatuksia vuosikymmen sinussa herättää? Oletko käynyt esimerkiksi Great Gatsby -juhlissa? Kerro minulle, mikä on suosikkivuosikymmenesi! Jos pidit tästä artikkelista, jaa sitä ihmeessä omissa sosiaalisen median kanavissasi.