Satunnaisia kuvia viime viikonlopulta

Kuulumispostauksia kysellään aina tasaisin väliajoin, ja eräilläkin anonyymeillä keskustelualustoilla sosiaalisen median ja internetin syövereissä huudellaan kuulumispostausten perään tämän tästä, vaikka samalla kritisoidaan blogien liiallista kaupallista sisältöä. Tänne Linnanneito-blogiini haluan pääasiassa tuottaa sisältöä, josta olisi apua tai hyötyä, tai jossa olisi uutta tietoa lukijoilleni, en pelkästään raportoida edesottamuksistani ja päivieni tekemisiä. Tästäkin postauksesta voitte saada, jos ette muuta, niin ainakin kannustusta ylittää omia rajojanne ja pari ravintolasuositusta. Viikonloppu oli kaiken kaikkiaan tällä kertaa sen verran mukava ja täynnä hauskaa pientä ohjelmaa, että tulin jopa napanneeksi jokusen kuvan kaiken puuhaamisen keskellä. Olen sikäli vähän huono somettaja, etten oikein tahdo muistaa kuvata tekemisiäni tai paikkoja, joissa käyn. En jotenkin osaa ottaa sitä kuvaamiseen tarvittavaa aikaa, miettiä kuvakulmia ja heilua ympäriinsä puhelimen kanssa kuin oikea suuren luokan influensseri.

Minulla on nykyään tapana lopettaa työt perjantaisin kello 13. Teen alkuviikosta kolme pitkää päivää Locossa, torstaina vähän lyhyemmän ja perjantaisin työskentelen vain muutaman hassun tunnin. Pyrin saamaan työviikkooni 40-42 tuntia kampaamossa tai keikoilla, mutta loppuajan otan mielelläni vähän rennommin. Tämän blogin kanssa olen huomannut, että aikaa, energiaa ja mielenkiintoa kirjoittamiselle ja kuvaamiselle on paljon enemmän, jos ei tee 50-60-tuntista työviikkoa ensin pohjalle. Totta on myös se, että tekeminen ruokkii tekemistä ja inspiraatio inspiraatiota, joten tällä hetkellä olen todella motivoitunut blogini suhteen. Marraskuu, hämärät päivät ja yhä vain pimenevät illat antavat nekin aikaa kirjoittamiselle, kun ei ole koko ajan kauhea paine ennättää nauttia auringonpaisteesta, ulkoilmasta ja lämpimistä päivistä, kuten kesäisin. Huomasin nimittäin viime kesän aikana melkoisen inspiraatiovajauksen, joten ensi kevääseen ja kesään on sen suhteen hyvä alkaa ainakin ajatuksen tasolla valmistautua jo nyt.

Perjantai

 

Minua Instagramissa aktiivisesti seuraavat tietävät varmasti syksyisen hurahtamiseni juurileivontaan. Sain ystävältäni hyvää vanhaa leipäjuurta jo pidemmän aikaa sitten, mutta minulla kesti melko pitkään, ennen kuin uskalsin ottaa ratkaisevan askeleen kohti itseään leipomista. Jotenkin vaalean leivän leipominen omin käsin ja vieläpä ilman lisättyä hiivaa jännitti niin kovasti, etten millään meinannut rohjeta tarttua toimeen. Alkusyksystä kävin kuitenkin elämäni ensimmäisen kerran Kallion reko-ringissä ostamassa tuoreita luomalaatuisia vehnäjauhoja ja sukelsin sitä myöten niin syvälle juurileivonnan maailmaan, etten tiedä, löydänkö sieltä ikinä pois. Eipä siinä, leipäjuuren laaja ja monitahoinen maailma tuoksuu tuoreelta leivältä, tuntuu rapealta kuorelta ja kuohkealta hyvältä sitkolta, näyttää kaikki tasot täyttäviltä herkullisilta vehnäleiviltä ja maistuu paremmalta kuin Pätkis tai Fazerin Sininen, jotka sentään ovat suosikkimakujani kautta aikojen. Juurileivonta siis kiinnostaa sitä enemmän mitä enemmän leivon. Ehkä jossain kohtaa uskallan kokeilla myös ruislimppua.

Juurileivontaharrastuksen aloittamisen myötä minulle on tullut tavaksi leipoa viikonloppuisin. Valmistelen juuren yleensä torstai-iltana, teen taikinan perjantaiaamuna ja jätän koko komeuden kohoamaan iltaan asti, kunnes sitten paistan leivän tai leivät. Viimeksi ostin rekosta Strömsbergin Myllyn luomuvehnäjauhoja, ja niiden kanssa kävi niin ihanasti, että taikina, jota itse asiassa nostatin jääkaapissa vielä normaaliakin pidempään, nousi suorastaan henkeäsalpaaviin korkeuksiin. Sain huomata, että jauhoissa todella on eroja.

Juurileivän lisäksi leivoimme Karjalan Evakon kanssa perjantaina pizzaa, jonka taikinan olin niin ikään tehnyt edellisenä iltana jääkaappiin, kuten aito napolilainen pizzataikina tuleekin. Myös hapanjuurella voi kohottaa pizzataikinaa, mutta minä en vielä tällä kertaa tehnyt niin, vaikka kehuja hapanjuuripitsapohjasta olenkin kuullut runsaasti. Minä teen ja tilaan aina suosikkini margarita-pizzan, sillä vähemmän on enemmän ja yksinkertainen kaunista.

Mieleeni nousee kysymys, onkohan margaritan täytteet alun perin valittu Italian lipun värimaailman mukaan: vihreä, valkoinen ja punainen. Italiassa en ole koskaan käynyt, vaikka italialainen keittiö on ehdoton suosikkini. Toivottavasti joskus pääsen tuonne kenkien, ruoan ja viinin luvattuun maahan.

Lauantai

 

Lauantaina kävin Karjalan Evakon kanssa Ted Bakerin ystävämyynneissä Tukkutorilla, ja teinkin erään hankinnan tuleviin häihimme liittyen, mutta siitä en hiisku vielä tämän enempää. Pääsin myös ensimmäistä kertaa elämässäni matkustamaan metrolla Espoon puolelle, ja viimekeväinen HSL:n lippu-uudistus realisoitui minulle ensimmäistä kertaa: pääsin Tapiolaan AB-lipulla vanhan seutulipun sijaan. Kesällä matkustin metrolla Lauttasaareen, mutta koskaan vielä en ollut ajellut kuntarajan toiselle puolen. Metron kyydissä. Matka oli sikäli jännittävä, että uudet asemat näyttivät metrojunan ikkunasta hyvin erilaisilta kuin vanhat asemat. Lisäksi koko metrolinja ainakin välillä Sörnäinen-Tapiola todella menee maan alla. Keskellä läpitunkematonta pimeyttä matkustamisessa on kieltämättä aitoa suurkaupunkien tunnelmaa, ja muistan lapsena kokemani pettymyksen, kun matkalla Itäkeskukseen metro Sörnäisten jälkeen päätyi maan pinnalle, eikä sen jälkeen enää ajanut tunnelissa ennen kuin paluumatkalla. Näin aikuisena maisemien katsominen on tietysti ihan mukavaa, mutta lapsena ajatus maan alla matkustavasta junasta oli hyvin jännittävä, maan pinnalla ajaminen taas oli ihan peruskauraa.

Minun tieni vei siis lauantai-iltapäivänä Tapiolaan, tarkemmin sanottuna uuteen kauppakeskus Ainoaan, Stockmannille ja M-A-C:n (Mac) pistelle meikkaukseen. Tarvitsin vähän uusia tuotteita töissä käyttämääni meikkipakkiin, ja koska Macilta saa meikin, kun ostaa kolme tuotetta – paitsi Helsingin keskustan Stockmannilla ja Sokoksella tuotteita tulee ostaa neljä – ajattelin hyödyntää tuon palvelun. Meikkaan mielelläni ja kehitän meikkaustaitojani jatkuvasti, minkä vuoksi on aina mielenkiintoista nähdä, miten toinen ammattilainen kasvoni meikkaa, useimmiten sieltä tarttuu joku kikka tai vinkki omaankin käyttööni. Tällä kertaa lauantain tyylistäni vastasi huipputaitava Lassi, jonka kanssa juttukin luisti niin kivasti, että ajantaju taisi kadota molemmilta, minkä vuoksi aikataulu vähän venähti, mutta siitäkin selvittiin, koska Lassi tietenkin klaarasi homman tyylikkäästi maaliin. Todellista ammattilaista on pakko ihailla. Lopputuloksesta en tietenkään muistanut ottaa kuvaa, olenhan huono somettaja. Kiinnostaako teitä muuten tietää, mitä tykötarpeita meikkipakissani on?

Meikkauksesta kirmasin suoraan takaisin metroon ja suuntasin takaisin Helsinkiin, tarkemmin sanottuna Kallioon. Olimme sopineet menevämme Evakon kanssa syömään Beergeriin, ja minua odotettiin jo pöydässä. Alkuun söimme kukkakaali-wingsit, pääruoaksi Beergerin nimikkohampurilaiset. Kyytipojaksi pieni olut, mistä erityismaininta Hämeentien ja Lintulahdenkadun kulmassa olevalle ravintolalle: täältä saa hanaoluita kahden desin annoksina!

Beergeristä suuntasimme kotia kohti, mutta päätimme vielä poiketa Kallion Rivieraan drinkeille. Olen käynyt Harjukadulla kerran elokuvissa, mutta cocktaililla useammankin kerran, täällä tuntuu kuin pääsisi aikamatkalle jonnekin Hollywoodin kulta-aikojen losangelesilaiseen anniskeluravintolaan. Paikan pysähtynyt tunnelma, kellertävän sävyiset lämpimät valot, hiljaisuus, vaikka musiikki soikin, uusien ja vanhojen klassikkoelokuvien mukaan nimetyt taidokkaasti valmistettavat cocktailit, jotka kaadetaan toinen toistaan kauniimpiin laseihin ja koristellaan aina näyttävästi. Olin tyytyväinen Lassin minulle valitsemaan punaiseen huulipunaan ja siihen, että olin vaivautunut kihartamaan hiukseni edellisenä iltana.

Cocktaileja meni lopulta kaksi henkeä kohden: ensimmäisessä kuvassa Karjalan Evakolla on lasissaan elokuvasuosikkinsa Sicarion jatko-osan mukaan nimetty Soldado, minulla Pulp Fictionista inspiraationsa saanut Honey Bunny. Toisella kierroksella joimme molemmat saman cocktailin, joka on tuon lauantai-illan drinkkimestarin mukaan baarin myydyin juomasekoitus. Tämäkin cocktail on nimetty elokuvan mukaan, mutten millään pysty palauttamaan mieleeni sen paremmin juoman kuin sitä innoittaneen leffankaan nimeä. Minulle juoma upposi hyvin, vaikka yksi sen koristeena käytetyistä jäädytetyistä karhunvatukoista osuikin lasia kallistaessani nenääni pari kertaa sillä seurauksella, että pelkäsin koko ajan nenässäni olevan punaisen tahran. Pelkoni osoittautui turhaksi.

Sunnuntai

 

Rivierasta suuntasimme kotiin yöpuulle ja sunnuntaina olikin alkuillasta luvassa jännittävää ohjelmaa, joka sisälsi jälleen kerran ulkona syömistä. Syön useimmiten kotona keittiönpöydän ääressä, mutta viime viikonlopulle ravintolaillallisia osui kuin osuikin ihan kaksin kappalein. Jännittävän sunnuntai-illasta teki se, että olin sopinut tapaavani oikeassa elämässä Heidin, jonka olin aikaisemmin tiennyt vain Instagramista. Heidin Instagram-tili saavutti hiljattain kahdentuhannen seuraajan virstanpylvään, minkä kunniaksi hän järjesti siellä arpajaiset. Minun kohdalleni osui voittoarpa MBS Designin upeisiin Peikonlehti-korviksiin, ja arpajaisvoiton luovutuksesta minulle saimme Heidin kanssa oivallisen syyn treffata. Olemme siis seurailleet toisiamme sekä Heidin että Susannan kanssa aktiivistesti Instagramissa jo jonkin aikaa ja huomanneet epäsuoran vuorovaikutuksen syntyvän kuin itsestään kommentoidessamme ja reagoidessamme toistemme tarinoihin ja julkaisuihin. Heidin kanssa päätimme kerran hyvin yllättäen sopia illallisen lähiravintolaani Platitoon syötyäni siellä jälleen kerran Evakon kanssa ja tehtyäni ravintolaillasta pari Insta Story -päivitystä. Kun vielä voitin ne himoitsemani korvikset Heidin arpajaisista, tuli tunne, että tämä oli vähän niin kuin tarkoitettu ja maailma paraikaa näyttää meille merkkejä, että tuo tuossa on hyvä tyyppi, älä anna hänen mennä ohi!

Ilta oli kaikin puolin onnistunut, vaikka, kuten sanottua, jännitin etukäteen aika paljon varsinkin sitä, miten juttu täysin tuntemattoman ihmisen kanssa oikein lähtisi luistamaan. Pitkään ei tarvinnut jännittää, sillä Heidi oli juuri niin ihana ja välitön tyyppi kuin olin hänen somensa perusteella uskaltanut odottaakin. Reilut kaksi tuntia meni kuin siivillä, ruoka oli erinomaista ja pari lasillista valkoviiniä juuri sopivan viileänä tarjoiltua. Oma kokemukseni on, että jos kohtaat ihmisen, jonka kanssa uskot, että homma voisi niin sanotusti klikata, älä anna jännityksen olla tielläsi, vaan toimi, koska todennäköisesti parhaat asiat ovat vasta edessä. Me ainakin sovimme Heidin kanssa välittömästi, että treffataan ehdottomasti uudelleen heti ensi vuoden alkupuolella.

Platitoa voin niin ikään varauksetta suositella ruokapaikaksi, tämä espanjalais-filippiiniläinen bistro tarjoaa hyviä makuja ruoka- ja viiniosastolla, minkä lisäksi heillä on oma nimikko-olut, Platito Lager. Ravintola ei ole iso, mutta sitäkin tunnelmallisempi ja hyvien kulkuyhteyksien varrella Hämeentiellä. Koska muutkin ovat löytäneet tämän Vallilan helmen, kannattaa pöytävaraus tehdä etutkäteen, sillä alle 20 asiakaspaikkaa ovat useimmiten täynnä.

Oletko sinä tavannut elävässä elämässä ihmistä, johon olet tutustunut sosiaalisen median kautta?